Pitkästä aikaa vähän informaatiota meidän treeneistä, ei me ihan täysin olla treenausta unohdettu vaikka laiskoja ollaankin sen suhteen oltu.

Capon kanssa käytiin tänään treenaamassa tottiksia, lähinnä seuraamista, noutoa ja luoksetuloa. Seuraamisessa alkaa jo välillä mennä tosi hyvin kontaktissa oikealla paikalla poikittamatta liikoja, mutta toisinaan (kuten tänään) kun keskittymiskyky ei ihan ole kohdallaan, saa poikittamisesta ja huomion herpaantumisesta muistuttaa useampaan kertaan per harjoitus. On tässä kyllä viikko pari mennytkin taas ilman kunnon treenijaksoa, tällä viikolla olen käynyt kahtena iltana muistuttelemassa molempia poikia siitä, mitä kentällä kuuluisi ohjaajan kanssa värkätä. Eikä ne taidot näköjään Capolla ainakaan parane pidemmällä tauolla. Yassolle tauot taas tuntuvat tekevän hyvää, se kun "masentuu" niin herkästi jos asioista joutuu huomauttelemaan :)

Noudot ovat Capon kanssa onnistuneet sikäli paremmin kuin Yasson kanssa, että Capolle itse kapula on kiva juttu, sillä nousee kierrokset jo kun se näkee että otan kapulan autosta mukaan. Tähän asti olen tehnyt noutoliikkeestä ja -kapulasta kivaa juttua, jotain mitä odottaa sitten joskus kisoissa. Tänään otin kuitenkin pallon mukaan noutotreeniin, jotta saisin sen palkattua katsekontaktista helpommin kuin kapulalla. Jos pidän noutokapulaa oikeassa kädessä, koira "muka"seuraa kontaktissa, eli pää on kääntynyt kyllä mun naamaa kohden mutta silmät etsii koko ajan kapulaa sieltä oikealta puolelta. Ärsyttävä tapa, josta haluan eroon. Siitä on turha huomautella koko ajan, kun ei se tunnu tuon luupään kalloon menevän, joten ajattelin kokeilla palloa ylläripalkkana kun katsoo minua eikä kapulaa. Noh, ajatuksena ihan hyvä, mutta pallo olikin sen verran kovempi juttu Capon mielestä, että kun otin kapulan tuomista eteen ja koira näki narupallon kädessäni/hampaissani, niin noutokapula unohtui sen siliän tien ja tippui matkan varrelle. Treenin aihe vaihtui siis kapulan tuomiseen loppuun asti ja nättiin luovuttamiseen. Tuntui menevän muutaman huomautuksen jälkeen kalloon edes joten kuten, seuraavassa treenissä sitten näkee jäikö se sinne vai haihtuiko toisesta korvasta ulos yön aikana... Ääntä se kyllä antaa, mutta samantien kun laskee irti niin se on korvat pystyssä tulossa narupalloon taas kiinni. Mutta minkäs sille voi kun ei ole kun ne pari hernettä rinkiä pyörimässä, ei ne aina kohtaa.

Yasson kanssa keskityttiin idioottirinkiin, lähinnä seisomisen ja istumisen erottamiseen toisistaan. Nyt menee jo paljon paremmin kuin muutama viikko sitten. "Uutena" asiana olen ottanut evl:n luoksetuloa, ärsyttävä liike pk-tottiksia ajatellen. Otin kyllä täysin eri käskysanan kuin pk-luoksetulossa on, mutta silti pelkään että näiden pysäytysten jankkaaminen hidastaa taas sen luoksetuloa myös pk-puolella. Just kun sain siihen edes vähän jotain vauhtia... Täytyy vain toivoa, että saadaan ne ykköset kasaan heti alkuvuodesta, ettei tartte sen pidempään sekottaa koiraa.

Huomenna uudestaan, pitää alkaa ottaa itseä niskasta kiinni, että päästään joskus tavotteeseen molempien elukoitten kanssa. :)

Pojat kävivät elämänsä ensimmäisessä näyttelyssä eilen Jyväskylässä. Capo oli avoimessa luokassa, kun sillä ei vielä ole vaadittavaa tulosta käyttöluokkaan ja Yasso oli ainoana (?!) koirana käyttöluokassa. Rotuna on siis saksanpaimenkoira, joka aikoinaan on jalostettu käyttökoiraksi, eikä Jyväskylän KV-näyttely ole mikään ihan pienimmästä päästä. Sakemanneja taisi olla 53kpl ilmoittautuneena, ja tosiaan tasan yksi urosten käyttöluokkaan... Mihin tätä rotua ollaan viemässä? Tiedän kyllä enemmän kuin hyvin, että rotu on jakautunut kahteen eri linjaan, mutta minkä ihmeen takia saksanpaimenkoirasta on koskaan edes pitänyt alkaa tehdä näyttelykoiraa? Valittavissa on kuitenkin satoja rotuja, jotka ihmiset ovat tehneet nimenomaan sitä varten, että niitä on kiva puunata näyttelykehään ja pitää sohvakoirana kotona. Ymmärrän toki, että käyttökoiriakin pitää (tai ainakin pitäisi) käyttää näyttelykehässä kääntymässä, ettei ulkomuotojalostus unohdu ihan täysin, mutta siinä vaiheessa on menty tämän rodun kohdalla perse edellä puuhun kun ollaan tuotu näyttelymenestys kaiken muun edelle. Sakemannikehän viereisessä isossa kehässä oli samaan aikaan sakemannien arvostelujen kanssa menossa sekä poliisikoiranäytös että mondioring-näytös, ja meidän poppoon koirat taisivat olla ainoat, joiden katseet terästyivät ruoskan paukkeen ja maalimiehen temuamisen kaikuessa hallissa. Toisten koirien katseet terästyivät, kuin omistajat huutelivat nuppua ja roosaa kehän reunalla ja päästivät mitä ihmeellisempia äännähdyksiä... Tällä kertaa lelut eivät kuitenkaan lentäneet ja vinkuneet, se kun olisi liian räikeää Kennelliiton sääntöjen rikkomista.

En voi vaikuttaa muiden mielipiteisiin, joten antaa saarnaamisen olla. Toivo on jo menetetty kauan sitten tuon toisen linjan osalta, mutta onneksi rotumme tosiaan on jakautunut kahtia. Puhuimme kaverini kanssa näyttelymatkalla siitä, että käyttölinjaisia pitäisi enemmän viedä näyttelypuolellekin, ensinnäkin jotta harrastajat ja tuomarit tottuisivat näkemään myös niitä kaikkien geelien joukossa, ja toiseksi jotta käyttöpuolellakin opittaisiin katsomaan vähän sitä rakennetta. Missään nimessä ei pidä rakenteessa tähdätä siihen, mitä näyttelypuolella ihannoidaan, mutta aikoinaan näyttelytkin ovat olleet fiksu tapa kehittää rodun jalostusta parempaan suuntaan eivätkä ne aivan kokonaan ole menettäneet merkitystään sillä saralla, vaikka tuntuvatkin ihannoivan aivan liian paljon äärimmäisyyksiin vietyjä koiria.

Olen kaikin puolin tyytyväinen näyttelymatkaamme ja koirien arvosteluihin. Niistä löytyy ne asiat, mitä itsekin on pistänyt merkille. Tässä vielä poikien arvostelut:

Fluss-strand Buddy. Tuomari Norman Deschuymere, Belgia.

Scissor bite. Masculine head. Roman nose. Little bit snipy nose. Good topline, good chest. Good angulations, good bones. Brown eyes. By movement very loose in front. Hoocked tail. AVO EH

Yumbo von der Fasanerie. Tuomari Norman Deschuymere, Belgia.

Complete scissor bite. Masculine head with roman nose. Needs to be stronger in back. Good chest. Needs a little bit more forechest. Medium angulation in front, good in rear. French in front. By movement very narrow in rear, loose in elbows. KÄY H

Tavoitteet näyttelyiden suhteen on nyt saavutettu, ja Capo jopa ylitti odotukset! Tiesin kyllä, että se on parempi rakenteinen kuin Yasso, mutta että oikein KV-näyttelyssä saa erittäin hyvän! En voi olla muuta kuin ylpeä mustasta käyttölinjaisestani, joka veti punaisen nauhan kun monet näyttelylinjaisetkin palasivat kehästä sinisen tai jopa keltaisen nauhan kanssa. Taisi jäädä pienen pieni näyttelykipinä itämään tästä reissusta, saa nähdä josko keväällä matkataan taas johonkin näytelmään hakemaan toistenkin tuomareiden mielipiteitä, vai mitä Virve? :)

 Tässä on syksyn aikana vähän hypitty suunnitelmasta toiseen edestakaisin ja vähän poikittainkin, mutta tämän hetken suunnitelma näyttäisi siltä, että ollaan jäämässä asustamaan tänne Etelä-Karjalaan vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. Hyvä etenkin koirien kannalta, tai lähinnä niiden suojeluharrastuksen etenemisen kannalta, täällä on kuitenkin meille sopivat maalimiehet ja treeniseuraa. Ja on se tavallaan hyvä myös mun oman mielenrauhan kannalta, ei tarvitse stressata että koirat ehtii eläkeikään ennen kun saan niille toivotut tulokset kasaan (niinpä, pienet on huolet mutta huolia kuitenkin :) ). Ja on siinä sekin, että täällä mulla on oman alan töitä, jos lähtisin muualle niin työvaihtoehdot on oikeastaan kaupan kassa ja puhelinmyyjä (paitsi Äkäslömpolossa Kittilässä olisi töitä eläintenhoitajalle kotieläintilalla, mutta jotenkin se on jo vähän liian kaukana. Vaikka olen mä huomannut miettiväni melkein vakavasti jo sitäkin vaihtoehtoa.). VIimeistään ensi vuoden syksyllä on lähtö muualle edessä, mutta sinne on vielä niin paljon aikaa, ettei sitä kannata enempää alkaa vatvomaan. 

Yasson kanssa ollaan käyty treenailemassa pitkän tauon jälkeen vähän tokoa, muisteltu miten ne erikoisvoittajaluokan kiemurat menikään. Idioottiringin kanssa taisteltiin tuossa yks päivä, jotenkin se on muka niin hankalaa erottaa "odota" ja "sit" kun ne tulee molemmat samassa askellajissa. Tavoitteena olisi saada keväällä ne viimeiset ykköset evl:sta ja unohtaa sitten koko laji tämän koiran osalta ja siirtyä kokonaan PK-puolelle. 

Capon kanssa on otettu lähinnä tottista. Imatran koe, johon olimme ilmoittautuneet, peruttiin osallistujien vähyyden takia, eikä sen jälkeen sitten olla puruja otettukaan. Jälkeä olen käynyt tekemässä metsässä, työpäivän jälkeen ei millään ehdi enää valoisaan aikaan jälkipelloille asti, metsäänkin juuri ja juuri. Oppiihan se koira esineilmaisut ja kulmat maastossa kun maastossa, mukavaa vaihtelua itsellekin tarpoa välillä kanervikossa iänikuisen peltomaan sijaan. Tottiksessa olen yrittänyt panostaa seuraamiseen ja sen tarkkuuteen, Capolla kun tuntuu välillä tuo keskittyminen olevan jossakin ihan muualla kuin mun liikkumisessa. Parempaan päin ollaan menossa, nyt se melkein jo osaa pakittaakin oikealla paikalla ilman että venkoilee takapuoltaan koko ajan johonkin ilmansuuntaan. Maahanmenot haluan nopeammiksi, välillä näyttää jo hyvältä mutta sitten se alkaa taas kokeilemaan josko NYT ei tarvisikaan ihan NIIN nopeasti ja ihan NIIN alas... Epäilen, ettäkö tuolle elukalle saakaan niin komeita maahanmenoja kun Yassolla on, mutta jos olisi edes vähän sinnepäin. Noiden kahden treenaamisessa tuntuu välillä olevan eroa kuin yöllä ja päivällä. Huoh. Toivon, että seuraava sakemanni on näiden kahden välimalli, ei niin herkkä kuin Yasso muttei samanlainen luupää kuin Capokaan. Jos sille saisi Yasson ohjaajaherkkyyden, mutta kuitenkin vähän sitä capomaista luupäisyyttä niin, ettei se yhtä herkästi ottaisi itseensä kuin Yasso vaan kestäisi paremmin huomauttamista ilman että se näkyy suorittamisessa. Tykkään erittäin paljon Yasson tekemisestä, se tekee töitä mullekin eikä vain sille fuckingnarupallolle (tai noutokapulalle tai kepille tai patukalle), mikä taas tuntuu olevan Capon henki ja elämä, aivan sama mitä mieltä minä asiasta olen. 

Syksy on tuonut tullessaan jos jonkinmoisia ajatuksia, pieniä ja vähän suurempia, selviä ja sitten niitä äärettömän epäselviä, joiden perässä mieli yrittää juosta ja juosta, ja juuri kun on saamassa otteen, se karkaa kuin syksyinen vaahteranlehti tuuleen. Selvää on se, että kaikki asiat eivät voi jatkua ihan näinkään.

Ehkä kärsin sopeutumisvaikeuksista normaaliin elämään vuoden armeijassa olon jälkeen. Tai ehkä en vain tiedä mitä se normaali elämä on. Tai ehkä ahdistun ajatuksesta, että juuri tämä on sitä normaalia elämää. En halua että se on tällaista. Toisinaan mietin etten elä edes omaa elämääni vaan jonkun ihan toisen, jonkun jota en tunne ja joka en haluaisi olla. Miksen voisi olla täsmälleen sellainen kun itse haluan? Alitajuisesti mietin säännöllisesti mitä muut ovat mistäkin asioista mieltä, mitä muut miettivätkään jos sanon tai teen jotain. Mitä voin tai mitä tarvitsisi tehdä että täyttäisin ne odotukset joita muilla on itseäni kohtaan. Keitä ne muut ovat? En edes tiedä. Ystävänikö, työkaverit, asiakkaat, satunnaiset ohikulkijat? Mutta ei kai kenenkään tarvitse miettiä mitä mieltä ystävät ovat ystäviensä tekemisistä, sitä vartenhan ystävät ovat. Sellaisia ihmisiä, keiden seurassa ei tarvitse ajatella sanomisiaan tai tekemisiään, sellaisia keiden kanssa voi vaan olla ja viihtyä. Sellaisia keillä ei ole erityisiä odotuksia omasta toiminnasta. Ja työkaverit ovat työkavereita, pomot pomoja, asiakkaat asiakkaita. Ne ovat sellaisia ihmisiä, joiden ajatuksilla ei pitäisi olla kovinkaan suurta merkitystä omaan elämään. Ja kuitenkin mietin tälläkin hetkellä mitä ihmiset ajattelevatkaan kun lukevat tällaista. Naureskelevat, tuollaistako se miettii? Hankkisi elämän. Ja itseluottamuksen.

Mutta ei se siitä ole kiinni. Luotan kyllä itseeni, kykyihini ja osaamiseeni. Tiedän mihin kykenen ja mikä on minulle luontaista ja omaa. Ja kuitenkaan en tiedä. Jos täysin tietäisin, antaisinko muiden vaikuttaa ajatuksiini niin paljon? Ja jos elämä koostuu kodista, perheestä, ystävistä, harrastuksista, rakkaudesta ja työstä, niin sellaisenkin olen saanut osakseni.

Joskus ikävöin opiskeluaikoja Kannuksessa, treenattiin koiria isossa porukassa, koiria oli ties minkälaisia ja niin oli ohjaajiakin. Tehtiin kaikenlaista, mitä ikinä mieleen tuli, koirat saivat actionia elämäänsä, ohjaajat näkivät erilaisia koulutustyylejä, kaikki ei sopinut kaikille mutta jokaiselle oli kuitenkin jotakin. Valittiin se oma tyyli, se mikä toimi omalle koiralle ja mikä itsestä tuntui hyvältä. Miksi se on nyt muuttunut? Toisinaan havahdun syyttelemästä itseäni siitä, miten paljon olen alkanut välineistämään koiriani. Havahdun katsellessani koirieni juoksevan lahot puunrungon palaset suussaan hullun lailla pitkin soramonttuja, havahdun kun ne tulevat samat lahot puunrungon palaset suustaan roikkuen tapittamaan silmiini, "heitä, heitä, heitä". Ja havahdun kun ne pitkän lenkin jälkeen rojahtavat tyytyväisinä olohuoneen matolle. Onnelliset. Ne samat koirat tulevat työpäivän jälkeen ovella häntä heiluen vastaan ja nuolevat naamasta, ne samat koirat jotka treenikentällä irvistelevät maalimiehelle, haukkuvat, saalistavat, purevat, käskystä seuraavat, istuvat ja menevät maahan ja saavat toisinaan uskomattomat määrät kuraa niskaansa kun päättävät olla tottelematta saamiaan käskyjä. Ja silti ne tulevat seuraavanakin päivänä hännät heiluen kotiovella vastaan, iloitsevat kotiintulostasi enemmän kuin kukaan muu.

Pitäisi kai enemmän muistuttaa itselle mitä itse arvostaa, eikä miettiä mitä muut arvostavat. Ja oppia taito jättää ihmisten puheet omiin arvoihinsa.

No niin, kyläkisat on nyt käyty ja ollaan Jaskan kanssa matkalla kohti elämämme ensimmäisiä arvokisoja kun saksanpaimenkoirien suojelun SM 2009 ratkotaan Imatralla syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Heinäkuun kokeesta saatin Yassolle SchH3 tuloksella A84/B93/C86. Paremminkin olisi toki voinut mennä, itse kusin aivan täydellisesti C-osan piilonkierrot ja siitähän se show sitten alkoi, eikä hallinta ollut ihan Yasson normitasoa loppusuorituksen aikana. Sivukuljetusten aloituksissa ei istunut kummassakaan, tuijotti vaan maalimiestä häntä liehuen eikä näyttänyt olevan aikomustakaan istua (muistin kuitenkin olla läppäämättä vaikka mielessä kävi!). Pitkän liikkeen toisessa irrotuksessa se ei meinannut irroittaa ensimmäisestä käskystä jne. Huoh.

Noh, tulos tuli kuitenkin, tottikseen ja jälkeen olen ihan tyytyväinen. Jäljellä Yasso jätti ensimmäisen esineen ilmaisematta, sen takajalat oli toiseen kulmaan asti lähes nipussa liinan kierryttyä ensin yhden jalan, sitten nätisti molempien jalkojen ympärille (go ohjaaja go). Yasso pysähtyi ensimmäiselle esineelle, huojui vähän aikaa ja kääntyi sitten katsomaan minua, ja kun en sanonut mitään se jatkoi tyytyväisenä jäljestystä. Yritti potkia solmua auki takajalkojensa ympäriltä, mutta jäljesti kuitenkin suht hyvin ongelmastaan huolimatta. Onneksi solmu aukesi toisessa kulmassa kun liina löystyi ja loput esineet Yasso ilmaisi ihan ok. Heinä oli pitkää, ja Jaska jäljesti hieman korkealla nokalla, keskittyminen herpaantui välillä ja se teki tarkastuksia oikealle ja vasemmalle turhan paljon. Mutta jäljesti kuitenkin loppuun asti, mistä olen erittäin iloinen! Viime kesän kolmosen kokeet kun jäivät nimenomaan jäljestä kiinni.

Tottiksessa ei liikevirheitä, suoritti kaikki teknisesti hyvin mutta varsinkin noudot ja luoksetulot kaipasivat lisää energiaa ja paljon.

Doooo, katotaas nyt sitten parin viikon päästä SM-viheriöillä että kuinka ollaan ehditty kuukaudessa parantaa vai ollaanko ollenkaan. Treenit on käynnissä, syyskuu näyttää mihin asti keretään.... Sormet ja varpaat ristissä!

Niinpä niin, Jaskan kanssa olis SchH3-koe parin viikon päästä ja reenit on siinä mallilla, että lähinnä v*tuttaa koko ajatuskin. Päätin toissa päivänä, etten enää stressaa sitä asiaa, menee miten menee. Käyn tuon kokeen ja jos onni on meidän puolella niin jälki on sellainen, että Jaska sen selvittä näillä treeneillä. Jos ei, niin odotettavissa on taas se tuttu 35 pistettä. Prkl. Tottista ja suojelua en niin stressaa, kyllä sen vähemmilläkin treeneillä pitäisi vanhasta muistista tottistella sen verran että yli 70 tulee ja purra ja olla hallinnassa se verran että puruista tulee 80. Jälki on se mikä viime kesän kokeiden jälkeen on eniten pelottanut. Ja kun koko alkuvuosi on lahjaakkasti mennyt koirien kannalta täysin hukkaan, niin kovin luottavaisin mielin en todellakaan ole kokeisiin menossa.

Capon kanssa on tänä vuonna päästävä ykkösen kokeeseen, sen olen päättänyt. Menee varmaan myöhäiseen syksyyn, mutta tämän vuoden puolella sen on oltava. Pakko potkia itseä perseelle tuon Caponkin treenaamisen suhteen, on mennyt koko sen koiran 2,5 vuotinen elämä jotenkin ihan ohi suun. Kyllähän se perushommat taitaa ja tietää, mutta kyllä kohta kolmevuotiaalla suskoiralla nyt pitäisi olla plakkarissa muutakin kuin BH-koe ja tokon alokkaasta ykkönen, ainakin jos tavoitteena on muutakin kun vain vähän harrastella omaksi ja koiran iloksi. Vaikka totta kai, sehän treenaamisen taustalla pitäisi olla, tietysti, se ilo tehdä koiran kanssa ja nähdä iloa siinä koirassakin kun se saa tehdä asioita, joihin se oon suunniteltu. Mutta kuitenkin, olen asettanut tavoitteet molemmille koirille sinne SM-tason suojelusuorituksiin, ja joskus se ilo nyt vaan puuttuu niistä treeneistä, sen olen huomannut. Koiraa ei aina välttämättä kiinnosta seurata intensiivisesti ja energisesti vasemmalla puolella juuri siinä tietyssä kohtaa ja tietyllä etäisyydellä ja napittaa ohjaajaa tiukasta silmiin, eikä sitä välttämättä kiinnosta ajaa +25 asteen helteellä tunnin vanhaa jälkeä kuivalla sänkipellolla, kun hajujälki on lähestulkoon haihtunut taikka kiertää miljoonaa piiloa järisyttävällä nopeudella kun lämpöä on samat +25. Yrittäisin minäkin oikoa, jos viimeisellä piilolla odottaisi kolmen pallon jäätelöannos kinuskilla ja kermavaahdolla. Ja mikään tällainen ei välttämättä varsinkaan kiinnosta sellaista koiraa, joka on saanut viimeisen vuoden viettää leppoista kotikoiran elämää hyvin ellei erittäin hyvin syöneenä. Helppo elämä on aina helppoa elämää, kuka sen nyt haluaisi ihan yhtäkkiä vaihtaa kovaan työhön ja kuriin. En minä ainakaan.